Maanantain aamutreeni lähti käyntiin alkuverryttelyllä ja venyttelyllä. Kropan herätin kolmen setillä maastavetoa 95 kilolla. Jonka jälkeen raapustin kädensijat täyteen magnesiumia ja rohmusin kolmen sarjan 115 kilolla. Pienen pohdiskelun jälkeen otin lenkkarit pois mahdollisimman alhaisen alkuasennon saavuttamiseksi, painoksi 140 ja kolme tiukkaa rykäisyä, räyh! Lastasin hymyillen uuden ennätyksen 160KG painoksi. Asetin magnesiumilla maalaamani kämmenet ja sormet herkästi sekä tarkasti tankoon pyrkien saavuttamaan optimaalisen pidon. Vasen käsi vastaotteelle, oikea myötäiselle. Kyykistyin ala-asentoon ja tarkistin sivupeilistä olkapäiden olevan oikeaoppisesti hieman tangon etupuolella ja selän suorana. Katse kääntyi etupeiliin ja aloin keräämään voitontahtoa. Kuulokkeista tuli Salivan perusrokkipaukutusta, mutta mieli oli vielä aivan unessa. Kyykkyasento alkoi pikkuhiljaa polttaa reisiä ja tuli ”now or nevör” tunne. Siitä motivoituneena ensimmäinen veto ylös hyvällä tsempillä ja pikkusella ininällä. Toinen ja kolmas nousivat melko kevyesti pienen alapompun avustuksella. Neljännessä huomasin peilin kautta oikean kaulasuoneni pullistuvan hassusti ja kiljaisinkin siitä pelästyneenä ensimmäisen tuskan parahduksen. Viidennessä elukkaäännähtely koveni ja tuli tunne et jospa vielä yks. Kuudes ylös raivolla ja olin aivan lopussa. Jostain hiipi kuitenkin baaritiskiltä tuttu ahne tunne ”kyllähän nyt yks vielä”, seitsemäs ylös tahdolla ja raivonpihinällä. Kylläpä tuntu hyvältä avata sormet yläasennossa ja antaa ennätyspainon paukahtaa maahan.
Kun maastavedon tekee loppumehuille asti tulee aina jotenkin tosi fantsu tunne. Ilmeisesti koko kroppa on sen verran kovassa puristuksessa että sen jälkeen tuntee kaikkien "olipa kerran elämä" ihmissolujen riemuitsevan iloisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti